Piparitalon vinksahtaneet seinät

Olin lauantaista keskiviikkoon käymässä kotona. Mentiin J:n kanssa kotikonnuilleni lauantaina ja hän palasi tänne asuinkaupunkiimme jo sunnuntaina töiden takia, kun taas minä jäin kotiin, koska äitini oli pyytänyt minun olevan muutaman päivän lapsenvahtina. Vanhempani ovat tämän viikon EU:n järjestämässä kuntoutuksessa ja tarvitsivat hoitajan 5-vuotiaalle pikkusiskolleni. Kodinhoitajaa on vaikea saada edes tuollaisissa tapauksissa, mutta onneksi minä pystyin olemaan kotona pari päivää ja muut sisarukset ne loput päivistä.

Kotona on aina jotenkin tosi mukava ja rento olo, vaikka toisaalta mikään ei ole päällisin puolin ihan täydellisesti kohdillaan. Ehkä siksi se tuntuukin niin kodikkaalta, koska ainahan se on meillä ollut niin. On ihan normaalia, että hiiret rapistelevat nurkissa öisin ja ettei pöydästä aina jakseta pitkän työpäivän jälkeen korjata astioita ennen nukkumaan menoa, puhumattakaan siitä, että rikki menneet asiat korjattaisiin ajoissa. Se on yhtä aikaa suunnattoman ärsyttävää että tuttuutensa takia turvallista. Kun rahaakin on niin vähän, niin se sitten näkyy joka paikassa.

Vain reilun kymmenen vuotta vanha kotitaloni kaipaisi kipeästi remontoimista, ja nyt se olisikin ihan järkevää, kun nuorimmainenkin on jo sen ikäinen, ettei piirtele enää seiniin (tai lattiaan). Talo on malliltaan käytännöllinen ja toimiva - yksi parhaista puolista on iso olohuone, joka on kahden kerroksen korkuinen, mutta materiaalit ovat aikanaan kaikki tarjouskoreista haalittuja, kun oli vain pakko rakentaa uusi talo asuinkelvottoman hometalon tilalle.

Jos voisin tehdä täysremontin lapsuudenkotiimme, lattiamateriaali vaihtuisi rumasta muovimatosta laminaatiksi, mielestäni rumat - mutta lapsiperheessä käytännölliset - puolipaneelit maalattaisiin valkoisiksi tai vaaleansinisiksi. Keittiön kalusteetkin voisi vaihtaa ja pesuhuoneeseen ja vessoihin tehtäisiin kunnon remontit. Harmittaa nähdä talon tietty potentiaali, mutta sen nykyinen kunto on kurja.

Onneksi vanhempani tekivät aikoinaan hyviäkin päätöksiä talon suhteen, esimerkiksi koneellisen ilmanvaihdon ja koko alakerran lattiassa olevan vesikiertoisen lattialämmityksen, jonka ansiosta sisällä voi aina olla ilman sukkia. Miksihän minä kirjoitan kotitalostani? En tiedä, miten tämä juttu siihen eksyi..

Vaikkei mikään päällisin puolin olekaan kovin kunnossa, lapset ovat ennallaan - iloisia, reippaita, mielikuvitusrikkaita ja luovia. Yksi lainaa kirjastosta kymmenittäin askartelu- ja leivontakirjoja, suunnittelee joulukortit kuukausia etukäteen ja saa leivontakerhossa palkinnon koska on kerhon yksimielisesti parhaaksi nimeämä kerholainen, yksi hoitaa reippaasti hevosia aamuin illoin ja ratsastaa vesisateessakin, yksi - se nuorimmainen - on vasta "äitin puurokoulussa" ja pyytää minua lukemaan Miinan ja Manun avaruudessa.

Kotona yhtä aikaa mikään ei koskaan muutu - leipäpussi kuluu hetkessä ihan niin kuin lapsuudessa, kun kaikki innostuvat tekemään ruisleivän, jonka päälle vedetään reilu kerros maksamakkaraa - ja kaikki muuttuu pikku hiljaa, pinnan alla. Nyt esimerkiksi äiti aikoo aloittaa opiskelun - hyvä, äiti! - ja nuorimmainen menee sitten päiväkotiin - ensimmäisenä suuresta lapsikatraasta. Onhan nuorimmaisella jo hieman yksinäistäkin päivisin, kun muut ovat koulussa. Hän tarvitsee muiden lasten seuraa.

Kotona ollessani ehdin leikkiä varaäitiä, kuten meillä kutsutaan lapsenvahtia. Tein ruuat, tiskasin, kävin pikkusiskon kanssa kaupassa, luin hänelle satuja, ruokin hevoset yhtenä aamuna, kuuntelin lasten juttuja, autoin heitä kotitehtävissä. Yhtenä päivänä tehtiin kaupan valmiista piparitaikinasta piparkakkutalo. Se oli lasten mieleen, ja tärkeintä että lapsilla oli hauskaa, vaikkei lopputulos virheetön olekaan.

Se on vähän niinkuin meidän koti - kaikki hieman vinksallaan! ;)

En ole koskaan ennen tehnyt piparkakkutaloa, ja tuon sulan sokerin kanssa leikkiminen oli todella vaikeaa. :/ Ensi kerralla aion tehdä sen tosi paksulla tomusokerikuorrutuksella, kuten jotkut leivontabloggaajat tekevät.