Taiteellista

Nyt on kolmas taidenäyttelyni tehty, mieheni suurella avustuksella (olen maailman epäkäytännöllisin ihminen, joten hänestä oli tosi paljon apua taulujen ripustamisessa). Olo on kummallisen tyhjä, mutta siinä tyhjyydessä on tyytyväinen sävy. Aamulla kehystettyjä tauluja kehystysliikkeestä hakiessa totesin J:lle, että nyt taitaa tullakin sitten parin vuoden tauko näyttelyiden pitoon, mutta jo muutamaa tuntia myöhemmin kämppää kohti kävellessäni sain uusia ideoita.

Tuntuu, että jotain uutta on tulossa. Haluan taas miettiä, mitä haluan tehdä ja mikä kiinnostaa minua eniten tyylillisesti ja aihemaailmaltaan. Jostain kumman syystä tekisi mieli hieman "palata juurilleni" ja tehdä mustavalkoisia (tai korkeintaan hiukan värillä korostettuja) piirrostöitä. Sellaisiahan minä lapsena tein, ja haluaisin taas tavoittaa sen piirtäjän itsessäni. En tiedä, onko tämä vain ohimenevä innostus, mutta luotan lapsellisesti siihen, että täytyy uudistua aina aika ajoin ja luottaa intuitioon, vaikka jokin tapa tehdä olisikin hyväksi havaittu ja muiden arvostama. Tätä näyttelyä oli jännä tehdä, koska en enää koe eläväni tuota tekemisen kautta, jolloin suurin osa töistä on tehty.

Nyt pidän hieman taukoa ja tunnen itsestäni noloudensekaista ylpeyttäkin. Minusta tuntuu, että luovuuteni ja tekemisen vire on palaamassa pikku hiljaa taas. Pitäisiköhän varata jostain näyttelytila kahden vuoden päähän? ;) Olisipahan kannustetta taas! Ja ihan uutta minua sinne.. Ajatus kyllä houkuttelee.

On kiehtovaa, miten näyttelytilaan tauluja viedessään sitä aina hieman arastelee. Tekee mieli kuljettaa taulut niin, etteivät vastaantulijat näe niitä, vaikka on viemässä ne esille kaiken kansan nähtäväksi, julkiseen tilaan. Mutta tulee jokin kumma noloudenpuuska, ja toisaalta suojelunhalu: älkää katsoko näitä, nämä ovat minua ja näette liikaa, jos katsotte. Jo näyttelytilan seinän viereen laskiessa taulut muuttuvat minusta muiden katseiden kohteiksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. "Onpa tutun näköisiä lapsia", eräs ohi kulkeva nainen huomauttaa ystävälleen taulut nähdessään. "Kaikki lapsethan näyttävät samalta", ystävä sanoo. Eräs nainen kysyy teenkö tilaustöitä, kai minä teen. Töiden hintojen suunnan kerron arastellen, mutta en sentäs ihan alakanttiin tule luvanneeksi. Annan yhteystietoni tilaustyön sopimista varten ja mielessäni toivon siedettävää mallikuvaa ja itselleni inspiraatiota ventovieraan ihmisen maalaamiseen. Nuori hieman tärkeilevä mies kehuu maalauksia ja vertaa vanhojen mestareiden tyyliin ja minua h ä v e t t ä ä tuo vertailu. Olen vaivaantunut siinä hiukset hikisinä vanhassa mukavuushupparissa, farkut junttimaisesti sukkiin tungettuna liian pitkien lahkeiden takia.

P.S. Osallistukaas Helsinki-Tukholma-risteilyn arvontaan Marionette-blogissa. :)